Rakennusalan disruptio vaatii avoimuutta ja näkökulman vaihtoa

Rakennusala, vaikka onkin maailmanlaajuisesti nopeiten kasvava teollisuuden ala, on viimeinen hajottavaa innovaatiota, eli disruptiota, odottava linnake. Arvonlisäykseen perustuva työn tuottavuus rakennusalalla ei ole kasvanut käytännössä yhtään vuodesta 1975, jolloin sitä on alettu tilastoida Suomessa. Samassa ajassa tehdasteollisuuden tuottavuus on karkeasti kuusinkertaistunut ja kaikkien alojen keskiarvokin kolminkertaistunut. Rakennusala kalpenee jopa julkisen sektorin "hockey stickin" rinnalla. Mistä tämä johtuu?

Rakentamisen ekosysteemi on muodostunut ajan saatossa pirunnyrkiksi, jossa oma osansa on niin vieraalla pääomalla, rakennusurakoitsijalla, omille osaamisalueilleen siiloutuneilla aliurakoitsijoilla, tavarantoimittajilla, tukkureilla, rakennusten loppukäyttäjillä, vuokralaisilla, asunnon omistajilla, sijoittajilla, konsulteilla, kiinteistömanagereilla, viranomaisella. Vastakkainasettelun kulttuuri on syvällä ja alalla yleisesti käytettävät sopimusehdot on rakennettu erimielisyyksien ratkomiseen. Myös asennepuolella on peiliin katsomista: "uusista teknologioista ei ole mitään hyötyä, jos rakennusala ei tunnista omien toimintatapojensa taakkaa" summattiin Turun yliopiston DigiPro-hankkeessa muutama vuosi sitten.

Toinen selittävä tekijä on investoinnit tutkimus- ja kehitystyöhön: rakennusalalla T&K-työhön sijoitettu summa vastaa noin prosenttia alan liikevaihdosta, kun se muilla teollisuuden aloilla on 3–8 %. Kehittäminen on ollut perinteisesti pääkonttorivetoista työtapojen ja -menetelmien iterointia, jonka lopputulosten jalkauttaminen työmaalle on vaatinut muutosjohtamisen viimeisenkin osaamisrippeen tulospalkkiolupausten rinnalle. Kehittämisen pääasiallinen ajuri on ollut omien kustannusten pudottaminen. Panostukset rakentamisen disruptoimiseen ovat jaettavissa karkeasti kahteen eri kategoriaan: digitalisaatio ja off site -rakentaminen.

Digitalisaatio disruption ajurina

Alalle on tullut runsaasti toimijoita, jotka tarjoavat SaaS-ratkaisuja aikaisemmin lähinnä paperin tai edistyneemmin Excelin korvaaviksi työkaluiksi. Projektinhallinta, työmaapäiväkirja, työntekijöiden kulunhallinta, virheiden ja puutteiden havainnointi, työturvallisuuden integraatiot... Lista alkaa olla lähes loputon. Ongelmaksi muodostuu se, että yhden Excel-taulukon tappaessaan saa taas uuden pikakuvakkeen tietokoneensa näytölle. Pahimmillaan kaksi.

On tehty myös erilaisia IoT-kokeiluja, joiden pyrkimyksenä on pääasiassa pienentää hukkaa hukassa (sic) olevien materiaalien löytämiseksi. Laattapaketin kylkeen liimataan RFID-tägi, jonka avulla paketti pystytään paikantamaan. Myös olosuhdehallintaan (esimerkiksi betonin kuivumisen seurantaa varten) on kehitetty erilaisia etäluettavia antureita analytiikkaohjelmineen.

Suurimpana ongelmana on se, että digitaalisia työkaluja on kehitetty ratkaisemaan vain yhtä spesifiä arvoketjun ongelmaa, ja lisäksi aniharva niistä keskustelee keskenään. 

Lisäksi työmaan vastuuhenkilöillä on jo lähtökohtaisesti liikaa koneella tehtävää työtä, joka on pois itse työmaan johtamisesta.

Myös suunnittelun ja valvonnan tarpeisiin on luotu digitaalisia työkaluja: käytössä on niin tietomallit kuin 3D-, VR-, AR- ja AI- sovellukset. Valvonnan ulottuvuutta lisätään droonien avulla. Suurin osa työkaluista on käyttökelpoisia, mutta niiden varaan ei pysty projektien läpivientiä laskemaan. Digitaalisten työkalujen rooli on lähinnä laadunvarmistamisessa.

Tehokkuutta off site -rakentamisella

Tehokkuutta ja kustannussäästöjä haetaan myös siirtämällä hankkeen osa tai kaikki rakentaminen helpommin hallittaviin olosuhteisiin, tehtaaseen. Suomessa tästä on pitkä historia pientalo- ja rivitalorakentamisessa sekä märkätila- ja keittiöelementtien tuotannossa, jonka juuret ovat meriteollisuudessa. Betonielementtejä on tehty 60- luvulta lähtien, kun piti saada nopeutettua kerrostalorakentamista kaupungistumisen paineessa.

Elementointiin panostetaan edelleen voimakkaasti, mutta ongelmaksi muodostuu elementtien kuljetuksen asettamat rajoitteet. Elementtituotannolla ei pystytä toteuttamaan kaikkia suunnitteluratkaisuja. Kaupunkikuvaa ajatellen tämä on hyvä asia. Kevyempi versio tehdasmaisesta tuotannosta on lisääntynyt esivalmisteiden käyttö. Tällöin joku perinteisesti paikan päällä osista valmistettava kokonaisuus tehdään otollisemmissa olosuhteissa valmiiksi asti ja asennetaan kokonaisena paikalleen. Työ on sama, mutta vaikutus on kohteen läpivientiajassa ja laadunvarmistuksessa.

Suuressa maailmassa tehtaissa tehdään kerrostalojakin. Yhdysvaltalainen Katerra on todella mielenkiintoinen toimija, jonka perustajien tausta on Piilaakson teknologiayrityksissä. Valtavirrasta poiketen Katerra on end to end -toimija, joka vastaa hankkeidensa suunnittelusta, materiaalivirroista ja toteutuksesta täysin omalla henkilökunnallaan. Toimintatavan skaalautuminen on siis pitkälti kiinni osaavan henkilökunnan määrästä.

Edellä mainittujen yhdistelmänä on kokeiltu, värikkäin kokemuksin, Lean-hengessä lanseerattua tahtituotantoa, johon on haettu monen rakennusliikkeen voimin oppia mm. meriteollisuuden hyttiprojekteista. Ajatuksena on pilkkoa toistuvia tehtäviä (esimerkiksi asunnon sisävalmistusvaihe) sisältävät kokonaisuudet "tahdeiksi", joiden valmistuttua tekijä siirtyy seuraavaan "mestaan" tekemään saman tehtävän. Perässä tulee seuraavaa työtehtävää suorittava tekijä. Tarvittava materiaali tuodaan mestalle käyttöjärjestyksessä pakattuna, juuri oikeaan aikaan. Työn johtamista ja seuraamista helpottamaan on luotu erilaisia digitaalisia aikataulu- ja materiaalinhallintatyökaluja. Osalla rakennusliikkeitä on omia hubeja, jonne tulevista materiaalivirroista kasataan työmaille oikea-aikaisesti kuljetettavia täsmäpaketteja. Tahtituotannon suurin uhka on inhimillinen tekijä. Mikään digitaalinen sovellus ei pysty ratkaisemaan tilannetta, jossa yksi tai useampi tekijä putoaa tahdista syystä tai toisesta.

Mitä seuraavaksi?

Paljon asioita on siis tehty ja kokeiltu, mutta murros on vasta alkumetreillään. Yksi disruptoituneen teollisuudenalan tunnusmerkkejä nimittäin on, että muutoksen seurauksena loppukäyttäjä hyötyy laskevista hinnoista, tarjonnan monipuolistumisesta, vaikutusmahdollisuuksista ja asiakaskokemuksen kohoamisesta täysin uudelle tasolle. Tällaista ei rakennusalalla ole vielä tarjolla, osin siksi että edellä lueteltujen toimien näkökulma ei ole asiakas vaan marginaalin kasvattaminen. Tarvitaan siis uudenlaisia avauksia. Mikä sitten voisi olla tällainen avaus?

Rakennusliikkeille syntyy rakennushankkeen alkumetreiltä aina takuuajan loppuun kulkiessa loputon määrä dataa: kustannuksista, työ- ja materiaalimenekeistä, aikataulutuksesta, suunnitteluratkaisuista, ongelmista, häiriöistä, sääolosuhteista, materiaalien ennustetusta ja ennustamattomasta käyttäytymisestä sekä rakennuksen käytön kustannuksista. Tätä dataa hyödynnetään yritysten omassa toiminnassa, mutta vain murto-osin. Tieto hillotaan yrityksen omaan mustaan laatikkoon, yrityssalaisuuksiksi.

Mitä jos dataa pääsisi louhimaan ilman rajapintoja?

Vapaasti käytettävissä oleva data yhdistettynä valtavaan kaupalliseen potentiaaliin tulee houkuttelemaan alalle uusia toimijoita, jotka löytävät rakentamisen arvoketjusta mahdollisuuksia kytkeytyä tuottamaan joko palveluita tai analytiikkaa. Avoimet rajapinnat mahdollistaisivat digitaalisten työkalujen integroimisen muuhun IT-infraan ilman tarvetta tehdä jokaista asiaa eri työkalulla.

Syntyy uusia yrityksiä ja työpaikkoja. Uudet toimintamallit saattaisivat jopa mahdollistaa pienempien toimijoiden pääsyn markkinaan, joka on nykyisellään suuruuden ekonomian hallitsema.

Rakennusalan uumoiltu disruptio ei suurella todennäköisyydellä tule teollisuudenalan sisältä, vaan ulkopuolisten tekijöiden pakottamana (kuten Katerran tapauksessa) ja muilta aloilta kokemuksia ammentaen. Osa alan toimijoista, oma yrityksemme mukaan lukien, hakeekin liiketoiminnan mallia kehittyneempiä aloja tutkimalla, ja on muuttanut itseään vastaamaan tulevaisuuden asiakastarvetta esimerkiksi palvelumuotoilun keinoin.

Lisäksi disruptio vaatii toteutuakseen kykyä nähdä erilaisia tulevaisuuksia, myös mahdottomilta tuntuvia. Kuka olisi uskonut 10 vuotta sitten, että tulevaisuuden johtava majoitusalan toimija ei omista itse yhtään sänkyä?