Optimisti ja pessimisti nousivat johtajiksi. Kumpi voitti?

Suoraselkäinen, vastuullinen, jämäkkä. Haihattelija, hyväuskoinen, naiivi. Kumpi sanakolmikoista kuvaa optimistia? Suomalaisessa yhteiskunnassa elävä valitsee erehtymättä jälkimmäisen. Ei tarvitse olla lingvisti myöskään tulkitakseen, että toinen kuvauksista on myönteinen ja toinen kielteinen.

Harva meistä tunnustautuu pessimistiksi. Realistiksi identifioituminen on sitäkin yleisempää. Realismi on tässä orwellilaisen uuskielen kaaputermi, jolla pessimisti spinnaa paheensa hyveeksi. Sanavalinnalla pessimisti hakee itselleen oikeutusta: realismi on oikein, koska se on oikein – johan sen itse sanakin kertoo.

Optimistin julkikuva on Suomessa huono. Kun realismiksi naamioitu pessimismi koetaan suoraselkäiseksi, vastuulliseksi ja jämäkäksi, loogisiksi selityksiksi optimismille jäävät puutteelliset tiedot tai vajavaiset kyvyt tulkita tietoja. Optimisti on siis harhainen tai epäpätevä. Voiko johtaja olla optimisti, voiko optimisti olla johtaja?

Millaista tarinaa johtajuudesta kerromme, mistä se kumpuaa, ja miksi?

Optimistin arki ei ole pelkkää auvoa. Ongelmia tulee, virheitä sattuu, kilpailija nokittaa, kaikki ei onnistu. Optimistin ja realisti-pessimistin keskeinen ero ei ole siinä mitä tapahtuu, vaan kyvyssä nähdä ja sanoittaa tulevaisuutta. Mihin keskitytään, mitä kohti ponnistellaan?

Optimistijohtaja on vakuuttunut siitä, että pahimmankin myrskyn, karikon tai pandemian aikana jossakin siintää helpotus, johon keskittyä. Realisti-pessimistijohtaja sen sijaan syventyy ongelman detaljeihin ja niihin moninaisiin tapoihin, joilla tilanne voi vielä pahentua. Mistä optimismin luottamus kumpuaa? Kyse ei ole analyyttisyyden puutteesta tai varsinkaan haihattelusta. Ytimessä on klassinen puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä -valinta.

Vaihtoehtoisia tulevaisuudenkuvia haarukoiva skenaariotyö on yksi jokaisen johtajan ydintehtävistä

Maailmankatsomuksen silmälasit eivät saa hämärtää faktoja tai vaihtoehtojen kirjoa. Maailmankatsomus näkyy siinä, mihin johtaja ajatuksensa ja tarmonsa keskittää: ongelman pöyhimiseen vai ratkaisujen rakentamiseen. Optimistijohtaja ei innosta ratkaisuhakuiselle matkalle vain itseään, vaan koko organisaationsa, joka saa johtajan optimismista suuntaa, uskoa ja energiaa. Realisti-pessimistijohtaja sen sijaan haluaa olla aivan varma, että jokainen organisaatiossa on todella ymmärtänyt ne riskit ja vaarat, joita edessä odottaa.

On syvästi inhimillistä pysähtyä uuden tai uhkaavan tilanteen edessä: riskien havaitseminen ja niiden karttaminen on koodattu syvälle aivoihimme. Johtajaroolissa sallitun pysähdyksen kesto on F1-varikon tasoa. Vaikka selviämiseen johtavia vaihtoehtoja ei pystyisi näkemään heti, liikkeen on jatkuttava, sillä luottamuksen horjuttaminen voi olla kohtalokasta. Mikä tahansa organisaatio on haavoittuvimmillaan pysähtyneenä.

Jokainen johtaja kantaa vastuun tarinasta, jota kertoo ja jota toimillaan osoittaa. Johtajan on osattava ymmärtää tarinansa yleisöt ja toimintansa laineet: millaisen vaikutuksen kertomamme tarina saa aikaan organisaatioissa ja yksilöissä?

Pandemian aikana johtajan viestien ja esimerkin painoarvo on todella korostunut, kun tartuntariskin korostaminen yhtäällä voi johtaa mielenterveysriskeihin toisaalla.

Vastuullista ei ole korostaa yhtä ääripäätä toisen kustannuksella, vaan löytää tasapaino, jonka varassa organisaatio ja ihmiset pystyvät rakentamaan luottamustaan tulevaan. Johtaja näyttää suuntaa, tietoisesti tai tiedostamattaan.

Tähtäämmekö voittoon ja luotammeko sen olevan mahdollinen, vai levitämmekö ahdistustamme vaikeuksien edessä?

”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin”, kerrotaan entisen presidentti Mauno Koiviston sanoneen. Oli Koivistosta tai politiikasta mitä mieltä tahansa, tämä lausahdus on kultaa.