Kehotietoisuus polkuna ekokriisin kohtaamiseen

7.3.2026
Laura Mannila

Minulta julkaistiin viime syksynä tietokirja. Kirjan kirjoittaminen lähti omasta tarpeestani ymmärtää yhteyksiä ja suurempia kokonaisuuksia. Tässä meidän maailmassamme kun kytkökset hämärtyvät kovin helposti. Keho ja mieli, ihminen ja luonto, me ja ne.

Kirjani aihealue on laaja. Lähden liikkeelle kehomielestä, yhteydestä itseen. Jatkan vuorovaikutussuhteisiin ja laumaelämään – yhteyteen niin lajitovereidemme kuin myös muunlajisten eläinten ja luonnon kanssa. Sitten laajennan vielä yhteiskunnallisiin kysymyksiin, planetaariseen terveyteen ja talouspolitiikkaan. Ei ole ihan helppoa tiivistää kirjani sanomaa.

Eniten huomiota on saanut yhdessä luvussa kuvaamani henkilökohtainen sairastumis- ja kuntoutumiskertomus. Avaan omaa kokemustani sairastumisesta elinikäiseksi määriteltyyn neurologiseen häiriöön, joka vei ääneni. Kuvaan oman kuntoutumiseni, jonka ei pitänyt olla mahdollinen ja jossa kehotietoisuus oli tärkein suunnannäyttäjäni. Ymmärrän, että tämän kaltaiset selviytymistarinat kiinnostavat. Samalla olen ollut hiukan pettynytkin: miksi yhden ihmisen tarina nousee näin tärkeäksi ja vähemmän halutaan puhua suurista kysymyksistä kuten planeetan tulevaisuudesta ja talouskasvupakon kestämättömyydestä?

Toisen selviytymistarina voi antaa toivoa ja tukea. Toisaalta se voi jäädä myös etäännytetyksi viihteeksi. Vaikeita asioita on helpompi kohdata silloin kun ne tapahtuvat hiukan kauempana, ei ihan omassa elämässä, omassa kehossa. Planeetan tulevaisuuskin saattaa jäädä kaukaiseksi asiaksi, jos ekokriisin katastrofaalisimmat seuraukset tapahtuvat muualla kuin ihan omassa maassamme tai omassa pihassamme. Miten me oppisimme hahmottamaan, että olemme samaa kokonaisuutta? Onko se liian tuskallista tunnistaa tässä ajassa, jossa sotaa, hyväksikäyttöä, riistoa, kipua ja kärsimystä on niin paljon?

Havu Pellikka kirjoitti Elonkehä-lehteen arvion kirjastani ja tuo arvio selkeytti taas itsellenikin sitä, miksi lähdin alun perin liikkeelle kehotietoisuudesta ja miten myös oma tarinani liittyy suurempiin planetaarisiin kysymyksiin. Pellikka tiivistää kirjani sanoman näin: ”Kehotietoisuuden kehittäminen on se pohja, jonka varaan rakentuu kaikki: itsetuntemus, itsesäätely, kyky tunnetyöskentelyyn ja sitä kautta myös yhteys luontoon ja vastuun kantaminen omasta toiminnasta.”

Yhteys omaan kehoomme ja planeetan tulevaisuuden kokoiset kysymykset ovat tosiaankin toisiinsa kietoutuneita. Kun yhteys kehoomme - omaan lähiluontoomme - on poikki, katkeaa myös myötätunto muuta elollista kohtaan. Se, miten tulemme toimeen omien tuntemustemme ja tunteidemme kanssa, määrittelee myös sitä, miten prosessoimme informaatiota. Meillä on runsaasti tietoa ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta, mutta se ei muutu riittävässä määrin päätöksiksi ja toiminnaksi.

Tieto, joka herättää liian tuskallisia tunteita, suljetaan ulos tietoisuudesta. Traumakirjallisuudessa puhutaan dissosiaatiosta. Traumapsykoterapiassa hyvin vaikeita kokemuksia voidaan lähestyä pieni pala kerrallaan. Voidaan katsoa ja kokea tuskallista kokemusta pikkuisen ja palata takaisin nyt-hetkeen, turvan kokemukseen, keholliseen vakautumiseen ja yhteissäätelyyn. Voisimmeko me lähestyä myös ekokriisiä tällä tavoin? Katsoa sitä, mitä tapahtuu – suoraan mutta lempeästi, pieni pala kerrallaan, toinen toisiimme turvautuen ja kehollista tasapainoa alinomaa palautellen?

Kirjoittaja

Laura Mannila on psykofyysiseen ja luontolähtöiseen lähestymistapaan erikoistunut psykoterapeutti, työnohjaaja, kouluttaja ja tietokirjailija, jota kiinnostaa planetaarinen hyvinvointi, kohtuullisuus ja monilajisen elämän suojeleminen.
 

Lähteet

Mannila, L. (2025). Kehomieli, lauma ja luonto. Katkenneiden yhteyksien jäljillä. Tuuma.
Pellikka, H. (2026). Arvio: Lähiluontoretki omaan kehoon. Elonkehä – Syväekologinen
kulttuurilehti 1/2026.